Aivan niin, kaikista fiiliksistä ja tuntemuksista huolimatta kuukautiset alkoivat maanantai-illalla, eli kroppa on huijannut mua tässä muutaman viikon ihan miljoona-nolla.
Ja myönnettävä on. Pettymys on suuri, todella suuri. Ja nyt sitten omassa pikku päässä olen jo aivan varma siitä että meille ei lasta tule, että minä en voi lapsia saada. Mun pessimistin piirteeni korostuu tässä asiassa enemmän kuin koskaan ennen, ja se ahdistaa. Mietin tuossa itekseni että kuinka monta pettymystä mä jaksan ottaa vastaan ja koska on se hetki kun mä laitan viestiä tutulle ja turvalliselle mielenterveyshoitajalle ja totean et mä en jaksa tätä ilman et joku kuuntelee. En jaksa, enkä halua, kaikkea tätä kaverinikaan niskaan kaataa.
Tämä mun ahdistus tuntuu niin suurelta ja toisaalta niin naurettavalta. Yks kierto ja mä oon jo aivan varma et that's it. Mä en saa ikänä lapsia, se on vaan pyörii mun mielessä. Millainen epäonnistuja sitä ihminen onkaan.
Tähän kiertoon ostan ovistikut, haluan tietää että onko mulla sellanen ja jos on niin missä välissä. Ei varmaankaan siinä missä sen olevinaan viimeksi bongasin.
Voi mua. :(
Pitäis keskittyä muuhun. Mut tuntuu et kaikki muu on täysin turhan päivästä. En saa muuta mieleeni, se on aamulla eka ja illalla vika. Mä mietin vaan et ku oon näin vanhakin jo. Epäonnistumisen tunne on aina ollu niin iso osa mun elämää, olisin toivonu että edes tämä onnistuisi helposti, mutta ei näköjään. Aina saa hakata päätään seinään.
On kotona remonttia ja koiranpentu tulossa. Jaksais vaan miettiä niitä asioita, enkä vaan tätä. Mutta kun.. Ei päähän mene muuta.
En oo jaksanu miehellekään vielä puhua. Ehkä aikanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kävitkö? Kerro toki millä mielin.