Helsinkiin.

Alkoi tulla tulla tuosta edellisestä sen verran pitkä postaus että laitetaanpas tämä Helsingin aika suoraan omaan lohkoonsa. 

Helsinkiin.

Lauantaina aamulla mulla oli kova hoppu. Olisi pitänyt olla menossa aivan nyt heti ja mieluusti jo eilen. Mies yritti rauhoitella että ei se tästä mihinkään kiireellä ja huoneenkin sai vasta klo 12 jälkeen joten ei hätää, parkkipaikkakysymyskin oli vielä aivan täysin auki. Päästiin kuitenkin lähtemään ja matka eteni olevinaan aivan liian hitaasti.

Helsingin päässä ensimmäisenä edessä oli hotellihuoneen kuittaaminen ja sen jälkeen kiireen vilkkaa auto kohti Lastenklinikkaa. Onneksi sielläkin on viikonloppuisin maksuton pysäköinti ja tuurilla myös vapaita parkkipaikkoja joten ei tullut pitkää kävelymatkaa sektiohaavaiselle ainakaan vielä.

Tyttö oli Lastenklinikan teho-osastolla, LK9 ja huone 3. Viikonloppuisin osastolla sai vierailla vapaasti, mutta viikolla vierailu oli jaettu vierailuaikoihin pitkin päivää. Tänne olin soitellut ja mielessäni hurjasti kaivannut, nyt olin tässä osaston oven ulkopuolella ja odotin että ovi avataan. Vanhempien huoneen kautta varoen eteenpäin, kuin jotain menisi rikki jos liian nopeasti suunnistaa oikeaan paikkaan. Lopulta oikea huone löytyi ja siellä ikkunan viereisellä seinustalla omassa vihreässä kapalossaan oli meidän pieni prinsessa. Kaikki oli kuulemma mennyt hienosti ja tyttö voi hyvin, ilman tehotarkkailua tyttö olisi varmastikin kuulunut normaali vuodeosastolle. Tytöllä oli myös aivan ihania hoitajia.

Päällimmäisenä mielessä oli tietenkin että milloin leikataan. Ensin ajatus oli ollut että jo heti lauantaina, mutta nyt leikkaus oli tytön hyvän voinnin vuoksi siirretty sunnuntaille ja edelle oli mennyt kiireellisempiä tapauksia. Tytölle kerättiin lisää ikää ja voimia.

Oli jotain aivan ihanaa olla taas tytön luona, sitä tunsi itsensä taas kokonaiseksi. Auttoipa tuo tytön läheisyys jopa maidon nousuunkin ja pääsin ensimmäisen kerran pumppaamaan ja sain jopa tulostakin. Tyttö siirtyi siis tuon jälkeen hyvin pian luovutetusta äidinmaidosta oman äidin maitoon. Olin tyytyyväinen.

Sunnuntaina käytiin tyttöä katsomassa ennen leikkausta ja loppupäivä vain makoiltiin hotellihuoneessa ja odotettiin. Keli oli sen verran toivoton että mihinkään ei jaksettu lähteä, miehellä oli hinku Suomenlinnaan. Kello mateli eikä mitään vielä kuulunut, kerran jo soitinkin sitten osastolle josta kerrottiin että leikkaus oli viivästynyt muutamalla tunnilla joten siksikään mitään ei ollut vielä kuulunut. Tuosta puhelusta ehkä noin 15min myöhemmin leikannut kirurgi soitti että leikkaus on ohi ja kaikki meni hienosti ja tyttö on pian taas teho-osastolla jos halutaan käydä katsomassa. Ja käytiinhän me, vaikka tyttö olikin hengityskoneessa ja muissa letkuissa sekä kipulääkityksen vuoksi unessa. Meidän taistelija oli kuitenkin selvinnyt leikkauksesta hienosti.

Maanantaipäivä meni tytöllä edelleen nukkuessa ja kun keli näytti sopivalta, halusi mies lähteä tänään Suomenlinnaan. Joten aamulla soittelin osastolle ja kyselin kuulumiset sekä kerroin ettei nyt ainakaan päivällä tulla että varmaan vasta sitten illan viimeisellä tunnilla kun pitää samalla käydä pumppaamassa. Kaksi tosi landea osti mobiililiput ja hyppäsi ratikkaan, eka kerta mulla ikinä. :) Vietettiin päivä Suomenlinnassa ja sen sotamuseossa. Illalla kuultiin että jos tyttö toipuu normaalisti, pääsee hengityskoneesta ja kipulääkkeistä eroon, niin keskiviikkona voisi olla siirto vuodeosastolle edessä. Jänniä aikoja, kuinka nopsaan noin pieni ihminen toipuu?

Tiistaina tyttö oli iltapäivään mennessä päässyt hengityskoneesta ja vain happiviikset olivat enää naamalla. Tyttö oli uninen mutta selkeästi tiedosti että oltiin miehen kanssa siinä vieressä. Oli kurja katsoa pientä tyttöä kaikkien letkujen ja putkien joukossa. Leikkaus oli tosiaankin onnistunut hienosti ja toipuminen oli käynnistynyt hyvin, näytti siltä että huomenna siirryttäisiin iltapäivällä vuodeosastolle 48h tarkkailun jälkeen,

Keskiviikko olikin sellainen päivä että mies lähti kotiin, remonttiasioita oli saatava eteenpäin. Olo oli surkea, mies kotona, tyttö osastolla, itse hotellihuoneessa itkemässä. Ei tän nyt näin pitänyt mennä. Aamulla olin saanu varmistuksen että tyttö siirtyy joten iltapäivällä klo 16 jälkeen otinkin suunnaksi Lastenklinikan ja sydänvuodeosaston LK4. Siellä tarkkailuhuoneessa toisen samanikäisen tytön kanssa oli meidän vaalea kutrinen prinsessa, unessa niin kuin niin usein aina. Täällä tulisi menemään sitte tovi jos toinenkin, onneksi vierailuaikoja ei ollut mutta välistä väliin tytön omahoitajat hätistivät unisen äidin hotellille nukkumaan.

Tyttö toipui hyvin ja lääkitykset saatiin purettua, myös nesteenpoiston sotkemat suola-arvot saatiin kuntoon ja lisäsuola lopetettiin. Ja seuraavan viikon maanantaina 12vrk:n iässä tyttö sai kotiutumisluvan. Olin juuri tullut aamun lääkärikierrokselle, tai yritin, myöhästyin muutaman minuutin. Tytön omahoitaja sitten tupsahti huoneeseen ja ensimmäiset sanat olivat että te lähdette sitten tänään kotiin. <3 En oikein meinannut uskoa että tottako näin. Vietin hetken tytön kanssa ja sitten lähdin hotellille, matkalla soitin miehelle että me tytöt tultais nyt kotiin.

Hotellilla omat kamat kasaan ja huoneen luovutus, reppu selässä takaisin Lastenklinikalle. Se 700m tuli tutuksi 10päivän aikana. Mies lähti kotoa, otti matkaseuraksi tuoreista enoista sen nuoremman. Kahden aikaan molemmat miehet saapastelivat tytön huoneeseen turvakaukalon ja omien vaatteiden kera, me oltiin lähdössä kotiin. <3

Vaihdoin tytölle vaatteet ja kävin vielä hoitajan kanssa läpi kipulääkekuviot ja ruiskujen käytön. Tyttö kotiutui nenämahaletkun kanssa kun uni maistui pullolta syödessä ruokaa paremmalta, rintaa tyttö ei oppinut imemään joten pullolla syödään edelleen. Painokontrollit sovittiin omaan neuvolaan ja Lastenklinikka varaili ensimmäisen sydänkontrollin Tyksin lastenpolille meidän puolesta.

Kotona taisteltiin syömisestä pitkiä aikoja eikä paino meinannut lähteä nousuun, laskikin pariin otteeseen. Sitten yhden syötön jälkeen tyttö oksensi ja mukana tuli myös nenämahaletku. Letku ei enää palannut käyttöön jota aina pelkäsin. Nyt paino nousee ja ruoka maistuu.

Tämän päivän sydänkontrollissa paino oli 5930g ja pituus 58.6cm. Ei mikään pikkunen vauva enää. Kontrolleja on kuukausittain Tyksissä, siellä aivan ihanat lääkärit. Jatkossa tuo Turner vie meidät myös endokrinologian puolelle jossa tarkkaillaan kasvua ja kehitystä noin muuten. Onhan meillä tässä välissä ollut myös ristiäiset, tyttö sai nimen 1.10.2016

Mutta, eiköhän tämä riitä yhdelle istumiselle? :)

-S-

PS. Oli se perätilababy myös lonkkavaljaissa. Vasen lonkka todettiin ortopedien toimesta liian löysäksi ja sitten pidettiin lonkkavaljaita 6viikkoa putkeen. Ne suututti. Päästiin niistä hirviöistä kuitenkin eroon viikolla heti ristiäisten jälkeen. 

Täällä taas.

Noniin.

Niinhän siinä sitten kävi että kun äitiysloma alkoi niin blogin kirjoittelu jäi. Jotenkin sitä kotosalla ei ole tullut avattua tietokonetta vaan kaikki netin käyttö on tapahtunut tabletin tai kännykän välityksellä, kummallakaan noista en jaksa mitään pitkiä tekstejä kirjoittaa joten niin vaan jäi kaikki.

Yritänpäs nyt kirjoitella jonkinlaista läpileikkausta loppuraskaudesta, tytön syntymästä ja näistä ensimmäisestä vähän vajaasta kolmesta kuukaudesta yhdessä. Koittakaa pysyä mukana.

Loppuraskaus.

Aiemmin jo kirjoittelinkin että tyttö oli itsepintaisesti perätilassa ilmeisesti koko odotusajan. Tämän vuoksi sitten rv 37+0 ajeltiin taas kerran Tyksin äitiyspoliklinikalle, tällä kertaa oli tarkoitus kokeilla ulkokäännöstä ja sen jälkeen pohtia että mitenkä sitten jatkossa. Pitkältä tuntuneen käyrillä makaamisen jälkeen pääsin sitten täysin uuden lääkärin pakeille ja yhdessä päätettiinkin että kokeillaan josko tyttö suostuisi kääntymään, mutta jos näyttää siltä että käännös ei ole tytölle mieleen niin annetaan sitten olla. Ja niinhän siinä sitten kävi että kovapäisesti tyttö pysyi perätilassa, puoleen matkaan kääntyi mutta siitä eteenpäin ei sitten enää hievahtanut joten asian annettiin lyhyen yrittämisen jälkeen olla. Lääkäri kysyi sitten minulta ja mieheltä mielipidettä että mitäs olette miettineet, melko suoraan sanoin että itse haluan nyt sitten tässä kohtaa elektiivisin sektion ja lääkäri oli samaa mieltä, todeten myös ettei tyttö perätilassa edes mahtuisikaan lantiosta tulemaan. Kaiken hyvän lisäksi neiti oli perätilasynnytykseen nähden virheasennossa ollessaan jalat synnytyskanavassa. Ei siis mikään helppo lapsi ollenkaan.

Lähdettiin miehen kanssa kotiin sektiopäivä paperiin merkittynä. Meidän tyttö syntyisi siis 3.8.2016 elektiivisellä sektiolla rv 39+1.

Synnytys. 

Keskiviikkoaamulla 3.8 lähdettiin miehen kanssa kohti Tyksiä. Aikataulun mukaan piti ilmoittautua synnytysvuodeosasto 1:lle klo 8 aamulla ja syömättä sekä juomatta piti olla tottakai. Ajoissa oltiin ja mukava kätilö otti allekirjoittaneen vastaan ja hetken odottelun jälkeen pääsin pukemaan sairaalan kaapua ja lämpöpaitaa päälle. Ja kun suunnitellusta toimenpiteestä oli kyse niin myös katetrin sain jo tässä vaiheessa päivää. Lähdettiin vielä äitiyspolin puolelle tarkistamaan onko tyttö edelleen perätilassa; mihinkäs tuo olisi muuttunut. Myös lapsiveden määrä oli laskenut normaalista vähäiseen joten tytön oli hyvä aika syntyä. Sitten vain huoneeseen odottelemaan. Odottelu meni sen verran pitkäksi että iltapäivästä alkoi heikottaa ja sain sokeritipan jotta järki pysyy jotenkin kasassa. Mies ravasi ulos ja sisään, selvästi hieman jännitti.

Sitten 14:30 kun hoitajilla oli vuorovaihtunut, tuli aamulla vastassa ollut kätilö sanomaan että nyt lähdetään, hän vielä samalla kun lähtee töistä niin kärrää meidät odottamaan heräämöön siirtymistä saliin. Kauaa ei ehditty odotella heräämön tiloissa kun mies jo lähti vaihtamaan vaatteita ja minä taapersin leikkuriin. Kun olin sitten jotenkin päässyt siihen pöydälle kyljelleni alkoi jännittää. Varmaankin sillä hetkellä sitä jotenkin tajusi että herranen aika, meille syntyy kohta lapsi. :D Oli kai se aikakin tuossa kohtaa asia tajuta viimeistään.

Anestesialääkäri (tai no joku erikoistuva se oli) tuli laittamaan puudutteet. Ei oikein meinannut osua kun omien turvotuksieni takia en saanut selkää kunnolla pyöristymään, parit salamat iski oikeaan reiteen kun lääkäri metsästi oikeeta väliä puudutteelle. Mutta kun paikka löytyi niin homma lähti toimimaan tosi nopsaan ja mies pääsi mukaan saliin.

Leikkaava lääkäri siinä sitten totesi että voi tuntua täällä tältä ja tältä. Totesin vain takaisin että missä pitäis tuntua, kaikkia nauratti että jaaha, hyvin puutuu. Oli mukava salihenkilökunta kyllä.

Sitten klo 15:06 syntyi pieni tyttö; 3570g ja 48cm. Ensin kaksi aivastusta ja sitten itku. Kätilö toi tytön aivan heti näytille ja suukotettavaksi, sen jälkeen puhdistettiin suu ja nenä ja komensin miehen ottamaan kuvan tytöstä. Hetken päästä kätilö toikin tytön mun rinnalle ja siinä sitten ihmeteltiin toisiamme. Voi kun tyttö oli pieni. Samalla mua sitten kursittiin kasaan ja mies huokaili vieressä, taisi siltä kyynelkin karata huomaamatta. Mut siirrettiin heräämöön ja siinä välissä mies kävi vaihtamassa vaatteet ja tyttö mitattiin ja tutkittiin. Täyden 10 pisteen tyttö. Ja viiden maissa päästiin sitten takaisin osastolle kun heräämötarkkailussa kaikki oli kunnossa.

Osastolla.

Oltiin kahden hengen huoneessa jossa toisella äidillä oli edellisiltana syntynyt poikavauva. Me siinä tytön kanssa ihmeteltiin toisiamme ja yritettiin opetella syömään. Oli hankala olla kun itse ei oikein aina uskaltanut liikahtaa tai nostaa toista kun toinen oli niin pieni. Kun jälkivuoto sitten illemmalla alkoi, soitin hoitajan auttamaan sen kanssa ja samalla lastenhoitaja vei tytön pesulle ja puettavaksi. Tuolta reissulta tyttö tulikin takaisin mutta myöhemmin lastenhoitaja tuli hakemaan tytön uudelleen, kun lastenlääkäri halusi mitata verenpaineet ja ultrata sydämen. Ajattelin että kivahan se on että tutkitaan.

Tovia myöhemmin lastenhoitaja tuli ilmoittamaan että verenpaineissa on häikkää ja lääkäri ultraa, tyttö siirtyy nyt suoraan lastenteholle tarkkailuun ja mahdolliseen lääkityksen aloitukseen. Yöllä, joskus klo 22 lääkäri tuli sitten kertomaan että tytöllä epäillään aortan ahtautumaa (aortan koarktaatiota) johon on nyt aloitettu lääkitys ja mahdollisesti torstaina tyttö siirtyy Helsinkiin Lastenklinikalle. Voitte varmasti kuvitella miten hormooneissa asian ottaa, itku oli niin loputon että yövuorossa ollut kätilö päättii siirtää mut yhden hengen huoneeseen jotta saisin itkeä rauhassa. Aamuksi luvattiin että pääsen lasten teholle tyttöä katsomaan.

Aamulla odotin malttamattomana että kätilö tulee. Halusin äkkiä pystyyn ja yläkertaan lasten teholle. Kätilö kertoi että yö oli mennyt hyvin ja tyttö voi hienosti joten malta edes syödä niin mennään sitten. Ja mentiinhän me. Keskellä kaaosta jossa minulle ilmoitettiin että tyttö on lähdössä juuri Helsinkiin. Kätilö sentään sai sanottua että äidille ei ole ilmoitettu asiasta. Ehdin olla tytön kanssa ehkä 10minuuttia, silitellä ja kertoa että rakastan ja tulen pian perässä. Sitten tyttö jo lähtikin. Näky oli lohduton; remmejä, tukia, putkia ja letkuja, neuloja. Kaiken sen keskellä maailman tärkein pieni ihminen lähdössä liian isolle matkalle vieraiden, mutta varmasti osaavien ihmisten kanssa.

Itkulle ei tullut loppua ja soittelinkin ensitöikseni iltapäivällä Helsinkiin että onko tyttö siellä jo teholla, mikä on vointi ja mitä on todettu. Vastaukset olivat tietenkin aika olemattomia kun mitään ei ollut vielä ehditty tekemään. Johti tuo puhelu kuitenkin siihen että HUS:n sosiaalityöntekijä soitteli mulle päin ja seuraavaan päivään mennessä meille miehen kanssa oli järjestetty majoitus lauantaista lähtien läheltä Lastenklinikkaa, olin vain vielä itse jumissa osastolla; epipumppu edelleen kiinni selkänahassa.

Perjantaina pääsin lopulta pois ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen. Oli varsin tympeetä olla osastolla jossa kaikilla muilla oli vauva, yksin. En juuri huoneesta liikkunut kun itku oli jotensakin herkillä. Kotiin oli outo tulla, kun oli ajatellut että seuraavan kerran tänne sitten vauvan kanssa. Nyt tulinkin yksin taas kerran.

Olo sektion jälkeen oli hyvä, mitä nyt jotkin liikkeet saivat haavan vihlomaan ja burana+panadol-cocktail oli enemmän kuin toimiva. Oli kiva tulla kotiin jossa kylpyhuono/saunaremontti oli edelleen vasta alkusoitoissa. Oli kuitenkin yritettävä nukkua, lauantaiaamulla olisi sitten lähtö kohti Helsinkiä.

28+0, kontrolliultra takana

Yksi viikko takana, yksi kontrolliultra takana.

Eilen suhasin yksin kotoa Turkuun, laina-autolla. Oma päätti sunnuntai-illalla tehdä pienimuotoisen lakon ilman erillistä lakkoilmoitusta, asia kuitenkin kuosissa eikä onneksi kovin kalliista paukusta ollut kyse tällä kertaa. Vaikka meinasihan tuo jo isännän puolesta autokaupoiksi mennä, onneksi niiltä sentään vältyttiin. Ja onneksi isä lainasi oman autonsa että pääsin ultraan ja takaisin.

Tyksissä oli taas kaikki aivan sekaisin. Tai no, oikeasti kaikki oli nyt niin kuin kuuluukin olla kun äitiyspoliklinikka on laskeutunut 3F-oven taakse alakertaan ja odotustilat sinne ovat samassa tilassa josta sisään tullaan.

Oli jotenkin niin tärkeä olo eilen kun ultrassa oli mukana kolme lääkäriä, tai no, kaksi lääkäriä ja yksi ilmeisesti harjoitteli. Toinen lääkäreistä on ilmeisesti sydänpuolen osaaja koska aloitti ultran tutkimalla taas kerran sydämen rakenteet ja edelleen kaikki aivan hienosti virtauksineen päivineen ja kammiot kauniit ja symmetriset, seuraavan kerran niihin palataan kun neiti on syntynyt. Tämä harjoitteleva lääkäri otti sitten mitat; olka-/reisi jätättää sen noin viikon, pää ja vartalo sitten taas menevät juuri viikkojen mukaan ilman mitään heittoa. Neiti kasvaa käyrillä ja hienosti omalla linjallaan edellisiin mittoihin verrattuna. Painoarvio eilen oli 1030g, kuukausi sitten sama arvio oli 540g, eli hyvin kasvaa.

Neiti oli koko ultran selkä eteenpäin joten kuvia ei saatu tällä kertaa, kukapa niistä selkänikamista kuvan olisikaan halunnut. Perätarjonnassa on tällä hetkellä kuten epäilinkin ja jalka se tosiaan on siellä rakossa murjomassa. Olen siis hyvin osannut fiilistellä nuo likan liikkeet. Suurin osa liikkeistä suuntautuu nyt allekirjoittaneet selkään, joten senkin vuoksi melko vähissä on nuo tuntuvat liikkeet tällä hetkellä.

Ultraan odotellessa sitä sai vähän tuntumaan muihin ja erilaisiiin tilanteisiin.

Istuin odotustilassa keskittyneenä puhelimeen kun sivukorvalla kuulin hieman itseäni nuoremman naisen selittävän vastaanottotiskin hoitajalle ettei tunne vauvan liikkeitä. Että ei tunne liikkeessä mitään, eikä liikelaskennassa paikallaan. Ei auta makean juominen eikä syöminen, vaan vauva on liikkumatta. Melko nopsalla tahdilla lähtivät käyrille enkä ehtinyt enempää tilannetta seuraamaankaan kun pääsin jo itse hoitajan mukana ultran suuntaan. Toivon todella että käyrillä oli kaikki kunnossa ja pääsivät säikähdyksellä. Itsellä kouraisi jostakin todella syvältä tuo tilanne.

Toinen odotustilassa oleva pariskunta taas oli jonkin byrokratian rattaan hampaissa. Heille oli ilmoitettu eiliselle aika klo 10 ja olivat saapuneet paikalle. Vaan siellä ollessa mitään aikaa ei löytynyt mistään, eikä tietoja sen suuremmin ja tarjottiin aikaa seuraavalle päivälle. Tätä eivät ottaneet sillä molemmat olivat ultran vuoksi ottaneet vapaapäivän juuri tähän.  En tiedä pääsivätkö eteenpäin sen päivän aikana mutta turhautuminen kuului tuon nuoren naisen äänestä, oli itkukin lähellä. Ilmeisesti heillä oli epäonni ollut läsnä jo enemmänkin, sillä jotkin kirjaukset oli lääkäri NP-ultran jälkeen jättänyt kai tekemättä täysin. Tuli paha mieli tuommoisesta pompottamisesta, toivottavasti lopputulos eiliseltä oli heille kuitenkin onnistunut ultra eikä itkuinen kotiin lähtö koska ei voida..

Ultran jälkeen panostin sen verran mitä ehdin, kaikkeen muuhun. Käväisin kirppiksellä ja lastentarvikekirppiksellä, mukaan tarttui kaksi bodya ja pohdin että varmaan alkavat nuo 50-56cm riittämään ja pitäisi ostella hieman isompiakin varastoon. Sinänsä mukava että on kesä vielä kun neiti syntyy, ehtii katsella hyvin että miten kasvu lähtee liikkeelle ja millaisia talvivaatteita tarvitaan. Ainakin äitiyspakkauksen puvut ovat mallia runsas, eli ne menevät varmasti talvella neidille heittämällä päälle.

Ensi kuussa pitäisi tosissaan panostaa turvakaukalon ja rattaiden hankintaan ettei lopu aika kesken. Laiska auringossa, ei mukamas kiirettä. Hoitopöytä ja pinnis sentään ovat jo paikallaan ja suurin osa vaatteista pestynä kaapissa, äitiyspakkauksen räikeimmät vaatteet roikkuvat vielä pesemättöminä nurkissa, mutta muutoin kaikki on jo pesty kaappiin. Hameita ajattelin että pitäisi etsiä vielä jostakin, neiti tarvitsee helmansa. :)

-S-