Joulu on ohi..

.. viimeinen rypistys vuotta 2016 jäljellä.

Joulu on tosiaan nyt juhlittu ja jos allekirjoittaneen vatsalta kysytään, on jo aikakin rajoittaa syömistä hiukan. Tuli kyllä kiskottua jouluruokaa, ihan kuin sitä olisi sitten taas nälässä seuraavan vuoden ja nyt pitää syödä varastoon.

Muutaman päivän tauko syömisissä ja sitten vielä vuoden vaihteen selättäminen. Itselle mukavinta tässä vaiheessa joulukuuta on tieto siitä että päivä on lähtenyt jo pidentymään ja kevättä kohti mennään. Toki tuota kevät-osiota en tänään juuri jaksa uskoa kun yön aikana on tullut lunta, kivasti näin joulun jälkeen ja sääennuste näytti että tammikuulla sitten vähän isommin jo pakastaa. Nyt allekirjoittanut voisi vaikka horrostaa tämän lopputalven.

Neiti kasvaa, oli ollut hurjan kilttikin kun sai niin paljon lahjoja. Onneksi sentään kaikkea hyödyllistä. Ryömimään on opittu, tai semmosena mittarimatona tuo menee paikasta toiseen. On hyvin harvoin siinä  mihin jätetään jos hetkeksi lähtee toiseen huoneeseen käymään. Soseita ollaan nyt syöty reilu kolmisen viikkoa ja hyvin tuntuvat uppoavan. Tähän mennessä on kokeiltu perunaa, tästä saatiinkin toisen syöntipäivän jälkeen muhkeat ihottumat, bataattia, porkkanaa ja omenaa sekä kerran kokeiltiin banaania. Näistä varsinkin bataatti ja porkkana on olleet jättimenestyksiä ja niitä varmaankin taas ohjelmaan otetaan kunhan kauppaan seuraavan kerran mennään.

Seuraava käynti kontrollissa osuukin sitten heti vuoden alkuun ja sitä tässä jo odotellaan mielenkiinnolla. Saadaan sitten suuntaa että lähteekö käynnit harvenemaan vai vieläkö pitää käydä kerran kuussa kontrollissa. Äidin mielipide on selkeä, harvemmin passaisi käydä, mutta sydämen kuntohan sen sitten loppuviimeen määrittää että miten jatketaan. Ei ole omissa käsissä se.

Mitäpä muuta. Myönnettävä on että huomaan ajoittain kärsiväni rehellisestä vauvakuumeesta. Tällaista ei ollut edes silloin kun tyttöä "tehtiin". Nyt huomaan jääväni tuijottamaan muiden ultrakuvia ja pohdin että olisi se mukava vielä kerran kokea se jännitys mikä ultraan mennessä tulee ja ne fiilikset kun ensimmäisen kerran näet pienen ihmisenalun. Tai edes sen miltä tuntui epäuskoisena katsoa sitä raskaustestiä että onko tuossa nyt sitten viiva vai viivan paikka, onko tämä vai ei.

Ehkä vielä joskus, ei ehkä kuitenkaan ennen kuin tyttö täyttää kolme. Ehkä. Ajatus olisi että tammikuussa käyn laitattamassa hormoonikierukan, sellaisen kolmen vuoden käyttöön sopivan. Saahan tuon pois sitten aiemmin jos tuntuu siltä että kuitenkin haluaisi.

Välillä sitä herää siihenkin että on mielessään pohtinut että mihin sitten laittaisi toisen lastensängyn ja miten sitä jaksaisi kahden kanssa. Tyttö on ollut sillä tavoin helppo ettei ole kärsinyt koliikista tai muistakaan vaivoista ja on kokoajan nukkunut yönsä hyvin; maksimimäärä herätyksiä on ollut 2. Kävisikö sitten minun tuurillani niin että toinen olisikin aivan päinvastainen? Tai ehkä sukukirous iskisi ja yhden sijasta tulisikin kaksi? Sitten sitä toteaa itselleen että nämä ei ole tämän hetken huolia ja jos joskus vielä tähän hommaan lähdetään niin asioilla on kuitenkin tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Nyt kuitenkin hetkeksi nauttimaan omasta ajasta kun tyttö on päiväunillaan. Ihanaa kun ei ole kiire yhtään minnekään ja mieskin palaa työn ääreen vasta huomenna.

Jos en enää tämän vuoden puolella ehdi/jaksa kirjoitella niin..

Ensimmäinen endokrinologian käynti

Täällä me ollaan taas. Tai minä olen, tyttö nukkuu päiväuniaan ja mies on töissä joten on ihan hyvä hetki tulla taas kirjoittelemaan kun on omaa aikaa ja jotain uuttakin on tapahtunut.

Prinsessa on nyt 3,5kk.
Äkkiä se aika vaan menee ja paljon uusia taitoja on tarttunut matkaan mukaan. Neiti oppi muunmuassa viime viikolla kääntymään selältä vatsalleen. Toki tuo vielä hieman teettää töitä mutta aina vain useammin se ympäri meno tapahtuu. Myös omat nyrkit on löydetty ja niiden paikka on kätevästi aina suussa, missäs muuallakaan. :)

Eilen tosiaan oli melko täysivaltainen päivä Tyksin mäellä. Ensin käväistiin munuaisultrassa katsomassa että miltä näyttää siellä, eikä ainakaan mitään akuutisti poikkeavaa ilmeisesti ollut. Ainakin ultrannut lääkäri (vissiinkin taas erikoistuva) totesi että ihan hyvältä näyttää. Tuo ultra kuuluu kuvioon kun näillä Turner-tyttösillä on melko usein epämuodostumia virtsarakon ja -putken alueella ja sitä kautta alttiutta tulehduksiin. Tokikin äitinsä on myös ollut melko herkkä saamaan näitä tulehduksia jossakin vaiheessa niin eipä se mikään erikoisuus loppujen lopuksi ole.

Ultran jälkeen poikettiin ensimmäisen kerran omassa ns. kotipesässä eli endokrinologian vastaanotolla. Tuolla käydään sitten siihen asti kun tyttö täyttää 18. Katsottiin vähän käyriä ja juteltiin yleisiä juttuja turnerista ja tytön voinnista. Kaikki oli ihan hienosti ja kovasti saatiin kehuja siitä kuinka sosiaalinen ja jäntevä tyttönen on. Ja onhan se. Juteltiin myös kasvuhormoonin aloittamisesta ja sen käytöstä, olettaisin että se meillä on edessä tässä tulevaisuudessa ja omasta mielestä se myös kannattaa jotta saadaan edes muutama ekstra sentti tytölle pituutta lisää kun ei sitä nyt äidin pituus huomioiden muutenkaan liikaa ole tulossa.

Oon hiljalleen alkanu antaa tytölle korviketta äidinmaidon joukossa. Itsellä alkaa olla puhti täysin loppu ton pumppaamisen kanssa ja tytön ruokamäärät on kasvanu sen verran isosti että vähemmästäkin äiti hyytyy. Tuossa 4kk kohdalla olis sitten tarkotus alottaa kiinteiden maistelu ihan neuvolan siunauksella; ei olla vieläkään päästy sakeuttajasta eroon niin neuvolassa olivat sitä mieltä että nyt saa alotella kun kiinteä ruoka sitten pysyy sisällä.
Eilen jouduttiin antamaan maitoa ilman sakeuttajaa koska tämä taula unohti sakeuttajan kotiin (viimeksi Turun reissulta unohtui koko hoitolaukku ja mukana oli vain aamupullo joten lyhyeksi jäi se käynti). Noh, maitohan sitten tuttuun tapaansa jojosi illalla edes takaisin siihen asti että saatiin taas sakeutettua tavaraa pullosta ja jojoominen rauhottui siihen.

Tässä istuessa ja ihmetellessä soitteli vielä endon lääkäri eilisen munuaisultran lausunnosta ja siellä oli kaikki hienosti. Kuulemma oikein kauniit munuaiset on. :) Eli tässä kohtaa saa huokasta helpotuksesta.

Nyt kuppi kahvia ja päivän puuhiin taas.

Helsinkiin.

Alkoi tulla tulla tuosta edellisestä sen verran pitkä postaus että laitetaanpas tämä Helsingin aika suoraan omaan lohkoonsa. 

Helsinkiin.

Lauantaina aamulla mulla oli kova hoppu. Olisi pitänyt olla menossa aivan nyt heti ja mieluusti jo eilen. Mies yritti rauhoitella että ei se tästä mihinkään kiireellä ja huoneenkin sai vasta klo 12 jälkeen joten ei hätää, parkkipaikkakysymyskin oli vielä aivan täysin auki. Päästiin kuitenkin lähtemään ja matka eteni olevinaan aivan liian hitaasti.

Helsingin päässä ensimmäisenä edessä oli hotellihuoneen kuittaaminen ja sen jälkeen kiireen vilkkaa auto kohti Lastenklinikkaa. Onneksi sielläkin on viikonloppuisin maksuton pysäköinti ja tuurilla myös vapaita parkkipaikkoja joten ei tullut pitkää kävelymatkaa sektiohaavaiselle ainakaan vielä.

Tyttö oli Lastenklinikan teho-osastolla, LK9 ja huone 3. Viikonloppuisin osastolla sai vierailla vapaasti, mutta viikolla vierailu oli jaettu vierailuaikoihin pitkin päivää. Tänne olin soitellut ja mielessäni hurjasti kaivannut, nyt olin tässä osaston oven ulkopuolella ja odotin että ovi avataan. Vanhempien huoneen kautta varoen eteenpäin, kuin jotain menisi rikki jos liian nopeasti suunnistaa oikeaan paikkaan. Lopulta oikea huone löytyi ja siellä ikkunan viereisellä seinustalla omassa vihreässä kapalossaan oli meidän pieni prinsessa. Kaikki oli kuulemma mennyt hienosti ja tyttö voi hyvin, ilman tehotarkkailua tyttö olisi varmastikin kuulunut normaali vuodeosastolle. Tytöllä oli myös aivan ihania hoitajia.

Päällimmäisenä mielessä oli tietenkin että milloin leikataan. Ensin ajatus oli ollut että jo heti lauantaina, mutta nyt leikkaus oli tytön hyvän voinnin vuoksi siirretty sunnuntaille ja edelle oli mennyt kiireellisempiä tapauksia. Tytölle kerättiin lisää ikää ja voimia.

Oli jotain aivan ihanaa olla taas tytön luona, sitä tunsi itsensä taas kokonaiseksi. Auttoipa tuo tytön läheisyys jopa maidon nousuunkin ja pääsin ensimmäisen kerran pumppaamaan ja sain jopa tulostakin. Tyttö siirtyi siis tuon jälkeen hyvin pian luovutetusta äidinmaidosta oman äidin maitoon. Olin tyytyyväinen.

Sunnuntaina käytiin tyttöä katsomassa ennen leikkausta ja loppupäivä vain makoiltiin hotellihuoneessa ja odotettiin. Keli oli sen verran toivoton että mihinkään ei jaksettu lähteä, miehellä oli hinku Suomenlinnaan. Kello mateli eikä mitään vielä kuulunut, kerran jo soitinkin sitten osastolle josta kerrottiin että leikkaus oli viivästynyt muutamalla tunnilla joten siksikään mitään ei ollut vielä kuulunut. Tuosta puhelusta ehkä noin 15min myöhemmin leikannut kirurgi soitti että leikkaus on ohi ja kaikki meni hienosti ja tyttö on pian taas teho-osastolla jos halutaan käydä katsomassa. Ja käytiinhän me, vaikka tyttö olikin hengityskoneessa ja muissa letkuissa sekä kipulääkityksen vuoksi unessa. Meidän taistelija oli kuitenkin selvinnyt leikkauksesta hienosti.

Maanantaipäivä meni tytöllä edelleen nukkuessa ja kun keli näytti sopivalta, halusi mies lähteä tänään Suomenlinnaan. Joten aamulla soittelin osastolle ja kyselin kuulumiset sekä kerroin ettei nyt ainakaan päivällä tulla että varmaan vasta sitten illan viimeisellä tunnilla kun pitää samalla käydä pumppaamassa. Kaksi tosi landea osti mobiililiput ja hyppäsi ratikkaan, eka kerta mulla ikinä. :) Vietettiin päivä Suomenlinnassa ja sen sotamuseossa. Illalla kuultiin että jos tyttö toipuu normaalisti, pääsee hengityskoneesta ja kipulääkkeistä eroon, niin keskiviikkona voisi olla siirto vuodeosastolle edessä. Jänniä aikoja, kuinka nopsaan noin pieni ihminen toipuu?

Tiistaina tyttö oli iltapäivään mennessä päässyt hengityskoneesta ja vain happiviikset olivat enää naamalla. Tyttö oli uninen mutta selkeästi tiedosti että oltiin miehen kanssa siinä vieressä. Oli kurja katsoa pientä tyttöä kaikkien letkujen ja putkien joukossa. Leikkaus oli tosiaankin onnistunut hienosti ja toipuminen oli käynnistynyt hyvin, näytti siltä että huomenna siirryttäisiin iltapäivällä vuodeosastolle 48h tarkkailun jälkeen,

Keskiviikko olikin sellainen päivä että mies lähti kotiin, remonttiasioita oli saatava eteenpäin. Olo oli surkea, mies kotona, tyttö osastolla, itse hotellihuoneessa itkemässä. Ei tän nyt näin pitänyt mennä. Aamulla olin saanu varmistuksen että tyttö siirtyy joten iltapäivällä klo 16 jälkeen otinkin suunnaksi Lastenklinikan ja sydänvuodeosaston LK4. Siellä tarkkailuhuoneessa toisen samanikäisen tytön kanssa oli meidän vaalea kutrinen prinsessa, unessa niin kuin niin usein aina. Täällä tulisi menemään sitte tovi jos toinenkin, onneksi vierailuaikoja ei ollut mutta välistä väliin tytön omahoitajat hätistivät unisen äidin hotellille nukkumaan.

Tyttö toipui hyvin ja lääkitykset saatiin purettua, myös nesteenpoiston sotkemat suola-arvot saatiin kuntoon ja lisäsuola lopetettiin. Ja seuraavan viikon maanantaina 12vrk:n iässä tyttö sai kotiutumisluvan. Olin juuri tullut aamun lääkärikierrokselle, tai yritin, myöhästyin muutaman minuutin. Tytön omahoitaja sitten tupsahti huoneeseen ja ensimmäiset sanat olivat että te lähdette sitten tänään kotiin. <3 En oikein meinannut uskoa että tottako näin. Vietin hetken tytön kanssa ja sitten lähdin hotellille, matkalla soitin miehelle että me tytöt tultais nyt kotiin.

Hotellilla omat kamat kasaan ja huoneen luovutus, reppu selässä takaisin Lastenklinikalle. Se 700m tuli tutuksi 10päivän aikana. Mies lähti kotoa, otti matkaseuraksi tuoreista enoista sen nuoremman. Kahden aikaan molemmat miehet saapastelivat tytön huoneeseen turvakaukalon ja omien vaatteiden kera, me oltiin lähdössä kotiin. <3

Vaihdoin tytölle vaatteet ja kävin vielä hoitajan kanssa läpi kipulääkekuviot ja ruiskujen käytön. Tyttö kotiutui nenämahaletkun kanssa kun uni maistui pullolta syödessä ruokaa paremmalta, rintaa tyttö ei oppinut imemään joten pullolla syödään edelleen. Painokontrollit sovittiin omaan neuvolaan ja Lastenklinikka varaili ensimmäisen sydänkontrollin Tyksin lastenpolille meidän puolesta.

Kotona taisteltiin syömisestä pitkiä aikoja eikä paino meinannut lähteä nousuun, laskikin pariin otteeseen. Sitten yhden syötön jälkeen tyttö oksensi ja mukana tuli myös nenämahaletku. Letku ei enää palannut käyttöön jota aina pelkäsin. Nyt paino nousee ja ruoka maistuu.

Tämän päivän sydänkontrollissa paino oli 5930g ja pituus 58.6cm. Ei mikään pikkunen vauva enää. Kontrolleja on kuukausittain Tyksissä, siellä aivan ihanat lääkärit. Jatkossa tuo Turner vie meidät myös endokrinologian puolelle jossa tarkkaillaan kasvua ja kehitystä noin muuten. Onhan meillä tässä välissä ollut myös ristiäiset, tyttö sai nimen 1.10.2016

Mutta, eiköhän tämä riitä yhdelle istumiselle? :)

-S-

PS. Oli se perätilababy myös lonkkavaljaissa. Vasen lonkka todettiin ortopedien toimesta liian löysäksi ja sitten pidettiin lonkkavaljaita 6viikkoa putkeen. Ne suututti. Päästiin niistä hirviöistä kuitenkin eroon viikolla heti ristiäisten jälkeen. 

Sydämen kontrolliultra

Noniin, taas tehtiin maanantaina kierros TYKSin äippäpolille. Tällä kertaa ei tarvinnu parkkipaikkaa itkee ja parkkikin toimi nyt kiekolla, taisi olla automaatti vapaalla. :)

Tosiaan 22+6 oli maanantaina viikkoja kasassa ja äippäpolilla tehtiin sydämen rakenteille kontrolliultraus, koska Turner. Kaikki rakenteet oli edelleen tosi hienosti niin kuin pitääkin, eli mitään isoja vikoja siellä ei ole ja varmaan voi sanoa että terve pieni sydän. Myös aivot kehittyy ihan niin ku pitääkin.

Pieni ihmetys iski kun laskin siinä mielessäni että neiti on mittojaan kirinyt kiinni. Aiemmin olka- ja reisiluun pituus heitti viikkoihin nähden melkein kaksi viikkoa, nyt heittoa oli enää 6päivää. Siis vajaa viikko. Tyttö on oikea ihme jo tässä vaiheessa kun kirii ja kirii. Mies jo mietti että liekö tuo turneri ollenkaan, totesin vaan että kyllä se on jos kromosomit näin on näyttäny, mutta astetta itsepäisempi sellanen tämä varmaankin on kun ei suostu normeissa kulkemaan. :) Hyvä niin, asennetta pitää olla.

Mitäpä muuta meille. Tänää on 23+1. Jännä ajatella asiaa siltäkin kannalta että jos tuo neiti nyt jostain syystä haluaisi alkaa tässä vaiheessa syntymään, niin olisi ihan mahdollista että jäisi jo henkiin, kiitos tämän suomalaisen osaamisen pikkukeskosten hoidossa. Tietenkin toivon että neiti vielä pysyy tuolla vatsassa pidemmän aikaa, ei ole vielä mikään kiire saapua tänne.

Töissä oleminen on edelleen melkosta terven juontia. Ärsyttää kun tietää itse tasan tarkkaan millä tämän olonsa saisi kevenemään, mutta kun se irtisanoutuminen ei vain ole vaihtoehto tällä hetkellä. Ei ole järkeä lähteä ennen äitiyslomaa toistaiseksi voimassa olevasta työsuhteesta vaikka siitä huono olo tuleekin. On semmoinen pattitilanne.

Mielenterveyshoitajan käynti siirtyi viikolla eteenpäin, eli se on vasta ensiviikon torstaina. Toivon että saisin sieltä jotain työkaluja, johonkin suuntaan. Kun tuntuu että kotona oleminen miehen kanssa on tosi tiukkaa, kiukkua ja ärsytystä vain ja sehän on tuohon toiseenkin tarttunut ihan selvästi. Välillä tulee räyskittyä jopa koiralle ja otan hirveän stressin akvaariokalojen hyvinvoinnista. Terve vaan.

Flunssan kanssa olin kaksi päivää saikulla. Töihin tullessa sain kuulla että yksi tiimikaveri on irtisanoutunut maanantaina. Ei toki kovin yllättävää mutta silti hieman äkkiä täällä asioita tapahtuu.

Ajattelin että jokin päivä kirjoitan vielä päivityksen tuosta blogin alkutekstistä. Mitä se tarkoittaa ja miksi tuollaisia mietteitä on ollut aikanaa. Mutta se päivä ei ole tänään.

-S-

21+0, lomalta töihin

Huokaus.

Talviloma ja pääsiäinen on ohi, valitettavasti paluu töihin iski suoraan päin näköä. Ahdistuksineen kaikkineen.

Loma meni hyvin pitkälti yläkerran remontin parissa puuhaillen ja ystävien kanssa iltoja istuen. Ei siis lainkaan hullumpaa. Toki tunnollisena työntekijänä piti alkaa sairastella lähestulkoon heti kun loma alkoi ja räkätauti tietenkin roikkuu edelleen mukana; ääni sentään päätti palautua melko nopsaan katoamisensa jälkeen.

Mahtui meillä jotain raskauteen liittyvääkin. Viime viikon keskiviikkona oli se hiukan kauhullakin odotettu rakenneultra. Mies pääsi lopulta mukaan kun töissä työkaverilleen kertoi että miksi vuoroa haluaa vaihtaa, eipä juuri sen jälkeen työkaveri laittanut vastaan.

Rakenneultrassa kaikki oli niin kuin pitikin, kerrankin siis hyviä uutisia. Toki meidän tapauksessa vielä kontrolli tuossa parin viikon päästä. Sydän oli rakenteeltaan sitä mitä pitikin, samaten munuaiset ja vatsa ja kaikki suonet. Turnerille tyypillisesti tytöllä olka- ja reisiluun pituus jätättää viikkoihin nähden, mutta pään koko vastaa viikkoja.

Mutta kerrankin saatiin lähteä kotiin ilman ylimääräisiä löydöksiä. Miehen kanssa jopa hieman hymyiltiin ja huokaistiinkin, että ehkä tämä tästä kuitenkin iloksi muuttuu. Ja miksipä ei muuttuisi. Meidän pieni taistelija voi olosuhteisiin nähden vallan hienosti.

Kirpputoreja on tullut koluttua, paljon eri kokosta vauvan vaatetta on osunut mukaan. Hirmu hankalaa vaan on löytyy niitä 50cm vaatteita, tässä kun uskon että tuo neiti vielä hukkuu niihin 56cm syntyessään. :) Noh, on tässä aikaa etsiä ja onneks noihin ei juuri pala rahaa sen enempää (0,20€-1€ on ollut vaihteluväli).

Tänään olen ekaa kertaa töissä siten etten enää juuri mahaa peittele. Se sitten otti ja pullahti tuossa talviloman aikana esiin, vaikka neiti tuolla mun lantion sisällä edelleen majaileekin. :D Noh, ei kaikkea voi ikuisuuksiin piilotella vaikka kuinka haluis.

Sivulauseissa on puhuttu jo ristäisistä ja siitä että missä ne pidetään. Etunimi neidille on melkolailla varma ja toinen toinen nimi, mutta se yksi nimi uupuu vielä. Ehkä se sieltä tulee. :)

-S-

RV 15

Enpäs ole aikoihin käynytkään. Ehkä liikaa kaikkea tapahtunut tässä välissä.

Mutta paksusti aletaan voimaan hiljalleen, tai ainakin tämä on kohta mahdotonta tarkkasilmäisimmiltä salata.

Lyhyesti ja ytimekkäästi seuraavaa on tapahtunut.

Tammikuussa käytiin NT-ultrassa, lopputulos oli se mitä kukaan ei ikinä halua kuulla. Turvotus oli 4,1mm, eli normien mukaan paljon. Tästä seurasi suoraan lähete TYKSin äitiyspolille istukkanäytteen ottoon. Paniikkia lisäsi kätevästi vielä se että verikokeen kanssa yhdisteläseulan riskiluku Downille oli 1/5. Ei siis voinut mitenkään fiiliksiä kehua.

Ensimmäinen käynti TYKSissä oli pommi. Istukka oli kuulemma liian ohut, eikä punktiota voitu ottaa. Hieman suututti ja ärsytti kun matkaa kuitenkin suuntaansa on tunti. Lääkärikin oli vähän kuivahko, joten suuhun jäi todella paha maku.

Toinen käynti helmikuun alussa oli lopulta onnistunut. Tällä kertaa vastassa oli mitä ihanin lääkäri ja punktiokin onnistui hienosti. Muksu liikuskeli ultrassa ja vastasi tuolloin ihan viikkojaan kaikilta mitoiltaan. Niskaturvotus näkyi edelleen, mutta ei ollut pahentunut tai levinnyt mihinkään suuntaan.

Tästä alkoikin sitten se odotus. Infona oli että soittavat perjantaina tai seuraavana maanantaina jos jotakin löytyy, muussa tapauksessa kirje tulee postissa.

Perjantai oli pitkä, mutta puhelin pysyi hiljaa. Miehen optimistisuus kävi hermoille, ei voi sanoa että kaikki on hyvin kun kumpaankaan suuntaan ei voi olla varma. Suutuinkin pariin otteeseen. Maanantaina töissä ehdittiin juuri yli puolen päivän kun puhelimen näyttöön ilmestyi täysin vieras puhelinnumero, sydän vajosi vatsaan. Arvasin, tiesin, tää oli tässä.

Puhelimen toisessa päässä mukava lääkäri TYKSin perinnöllisyysklinikalta. Asian kanssa ei jahkailtu vaan ensimmäinen lause esittelyn jälkeen oli että "sieltä testeistä löytyi teidän tytöltä Turnerin oireyhtymä.." Ensimmäinen ajatus oli että mikäs se semmoinen on. Lääkäriltä lyhyt selvitys asiasta ja kutsu tulla taas kerran käymään TYKSin mäellä, alkaa tulla mäki tutuksi hiljalleen.

Alkushokin jälkeen tuli tutina. Sitten uteliaisuus ja sen jälkeen tutkiminen. Mikä se on se Turnerin oireyhtymä. Netti kertoi paljon ja asiallisesti. Olo keveni huomattavasti ja varmuus ja jonkinlainen rauhallinen olo tuli heti. Tiesin samoin tein että kun tyttö on jo tänne asti päässyt (Turnerit menevät normaalisti kesken lähes heti), niin tyttö saa syntyä. Tässä ei ole tulossa mitään minkä kanssa ei pärjättäisi, yhdessä miehen kanssa.

Meille tulee pieni ja pippurinen prinsessa. <3